Blogi

Blogin kommentointi
Kun kommentoit blogia, ota huomioon seuraavat seikat. Kirjoittamasi kommentti, nimesi, sähköpostiosoitteesi ja antamasi www-sivun osoite ovat julkisia ja näkyvät tällä blogi-sivustolla. Tietoja ei tallenneta mihinkään muuhun rekisteriin, joten ne näkyvät vain tällä sivustolla.

Kohdat eivät ole pakollisia. Voit jättää täyttämättä ne kohdat, joita et halua näkyviin tälle blogi-sivustolle.

 

<  1  2  3  4  5  6  7  8  >
Selkokielellä
10.02.2017 13:04

Silloin kun Suomi oli vasta 70-vuotias ja minä siinä vaiheessa kolmekymmentä vuotta nykyistä ikääni nuorempi, tein lasteni kanssa rituaalisen risteilymatkan Tukholmaan.

Hieno matka, pallomeret, oikea meri ja nähtävyydet ovat minulla tallessa ainakin valokuvissa, ikääntyvän ihmisen muistissa sittenkin ehkä kuviakin kirkkaampina.

Kävelimme Kuninkaanlinnan ohi sattumoisin silloin, kun pihalla tapahtui vartiovuoron vaihto. Suurta teatteria se kaikki oli, mutta lapseni pitivät näkemästään.

Kai minäkin?

Vanhankaupungin kapeilla kujilla tyttäreni bongasi makeiskaupan, jonka esittelyikkunassa oli monien herkkujen joukossa koristeellinen kaulanauha. Nauhaan oli pujotettuna erivärisiä, erimuotoisia makeisherkkuja.

-  Iskä, minä tahdon tuon.

-  Niin minäkin.

Pikkuveljen varma mielipide sai iskän astumaan puotiin, ja kielitaidollaan ylpeilevä huoltaja kertoi viehättävälle myyjälle toiveensa. Mutta kielitaitoni olikin jäänyt jonnekin lukioluokkien seinien sisään, ja vaikka kuinka yritin selittää viittomakieltäkin (jota en todella hallitse) käyttäen lasteni toiveet, sain vastaukseksi myyjältä ensin kummastuneen katseen ja sitten hymyilevän selkokielisen lauseen.

-  Sano se suomeksi.

No sanoin. Lapset saivat haluamansa makeiset, minä tyytyväisyyden tunteen, että osasinpa!

Olen katsellut eläkeläisenä usein TV1:stä klo 15.00 uutiset ja niitä seuraavat ”uutiset selkokielellä” Nämä uutiset on tarkoitettu henkilöille, jotka haluavat esitekstin mukaan ” Yle Uutiset selkosuomeksi, uutiset helpolla suomen kielellä”.

Kirjailijana en oikein tiedä, mitä helppo suomen kieli tarkoittaa, mutta perusidea tässä on varmaankin sanomaansa suurempi.

Sanojen taakse osaa kätkeytyä monikin ihminen ja useampikin asia, selkosuomi merkitsee minulle kuitenkin rehellistä puhetta tosiasioista, joista ei voi tai ei tarvitse vaieta.

Kuten eläkeläisten asemasta Suomessa.

Erilaisilla laskelmilla voidaan osoittaa, että meillähän menee itse asiassa hyvin tällä hetkellä. Puheet indeksikertoimista ja niiden vaikutuksesta meille ovat kuulemma toisarvoisia.

Saattaa olla näin ainakin useimpien eläkeläisten kohdalla. Mutta se, mitä itse henkilökohtaisesti vaadin nykyiseltä ja tulevilta hallituksilta on, että pitäkää ihmeessä lupauksenne meille eläkeläisille. Meidän joukoissamme on hyvin paljon kokenutta, myös tulevaan katsovaa ja tulevasta huolehtivaa älyllistä porukkaa.

Tuskin tämä on liikaa vaadittu?

Osmo Ukkonen, OSJ:n hallituksen jäsen
Mikkelin seudun Opetusalan Seniorit ry

 


( Päivitetty: 10.02.2017 13:08 )

Kommentoi




Vuosi 2017
23.01.2017 09:03

Suomi juhlii itsenäisyytensä 100-vuotista taivalta tänä vuonna ansaitusi, arvokkaasti ja ylpeänä valtiona.

Olemmehan nousseet historiallisen lyhyessä ajassa maailman tunnetuimpien valtioiden joukkoon erityisosaamisella. On mielenkiintoista lukea eri mainekuvamittausten tuloksia niin koulutuksen, hyvinvoinnin, investoinnin, kulttuurin, tasa-arvon jne. osa-alueilta.

Suomi on jatkuvasti näissä mittauksissa vähintään top 10 listalla. Ja kun tiedämme, että virallisten lähteiden mukaan maapallollamme on 196 itsenäistä valtiota, sijoittumisemme eri tavalla toteutettujen mittausten kärkikaartiin on mielestäni hämmästyttävä saavutus.

Itse synnyin vuonna 1947, joten itsenäisyytemme ensimmäiset kolmekymmentä vuotta ovat fyysisen kokemuspiirini ulkopuolella. Vanhempani syntyivät maailmaan vuonna 1904, heidän kauttaan kuulin ja Väinö Linnan lähes raamatuksi minulle muodostuneen ”Täällä Pohjantähden Alla” -trilogian lukemani perusteella olen muodostanut oman itsenäisyysvuosien elämänkuvan.

Äitini oli torpparin tyttö Tuuloksesta, isäni talvi- ja jatkosodan käynyt sotaveteraani luovutetusta Sortavalasta. Pienenä poikana kuuntelin kertomuksia heidän kokemuksistaan lähinaapureiden kokoontumistapahtumissa kotonani. Ilman täytti tupakansavu (äiti ei tupakoinut), yhteiset koetut muistot ja jälkeenpäin ajatellen tunne siitä, että olemme suomalaisia.

Ne itsenäisyytemme ensimmäiset runsaat kolmekymmentä vuotta sukelsivat mielikuvaani ja jatko onkin oman kokemani ja näkemäni kertomusta Suomesta, valtiosta täällä pohjantähden alla.

Ehkä tarinoiden kuulemiset ja varhaiset kokemukseni herättivät 11- vuotiaassa pojassa ajatuksen, jospa valmistuisin jossakin vaiheessa opettajaksi. Niin sitten kävi, minusta ei tullut historian opettajaa, matemaattisten ongelmien ratkoja kylläkin.

Kun katselen nuoruuteni valokuvia, mietin tietenkin elämääni. Kummikirja kertoo eloni alkuvaiheet, koulu- rippi- ja ylioppilaskuvat väittävät, että olin jossain vaiheessa nuori, tulevaan katsova kansalainen.

Kuvat eivät kerro muuta kuin sen hetkisen olevan. Kasvoistani kuitenkin loistaa usko tulevaan, ehkä johonkin parempaan.

Ja nyt, vuosikymmenten jälkeen katson itseäni peilistä ja tunnistan toki itseni. Jotenkin olen aistivani, että usko vielä parempaan Suomeen on silmissäni edelleenkin.

Kuten usko siihen, että perusteet kulttuuriin, kasvatus- ja opetusyön kehittämiseen ja laajemmin ihmisyyden kasvamiseen Suomessa on luotu oikealla, suomalaisella tavalla.

Onnellista vuoden 2017 jatkoa kaikille teille.

Osmo Ukkonen, OSJ:n hallituksen jäsen
Mikkelin seudun Opetusalan Seniorit ry


Kommentit (3)Kommentoi




Jouluja ja lapsia
12.12.2016 08:38

Kiirehdin puolijuoksua kirjakauppaan. Oli viimeinen päivä kaukomaille lähetettävälle joulupostille. Minulta puuttui vielä joulutervehdyskortti, jonka olin unohtanut ostaa Napapiirillä käydessäni.

Olin taas kerran juuttunut Joulupukin Pajakylässä seuraamaan eri puolilta Eurooppaa tulleiden lasten ilonpitoa keskelle pihaa kasatun lumisen pyllymäen mutkissa. Voi sitä riemua, kun sai laskea mäkeä mahallaan niin että napit sinkoilivat! Joulupukin tapaamisen jännitys oli jo tipotiessään. Nyt saattoi jo nauttia kaikesta, lumihiutaleistakin kielen päällä. Vanhempien kiellot hukkuivat johonkin, ja käsi, joka äsken oli hikisenä painunut joulupukin isoon kouraan, työnsi innolla maasta löytynyttä jääpaakkua suuhun.

Ilo raikui Napapiirillä. Joulukuusien kynttilöiden loisteessa keskellä kaamoksen paksua pimeyttä kenenkään ei tarvinnut pelätä. Kovaäänisistä kaikuvista kilisevistä kulkusista huolimatta oli rauhallista ja turvallista.

Kirjakaupassa rauhani oli tipotiessään. Jouduin pysähtymään ahtailla käytävillä ihmisten ryntäillessä sinne tänne. Pöydät olivat täynnä kirjapinoja, kirjavia kirjojen kansia.

Silmäni osuivat yhteen: Pako Lapin sodasta. Huomasin tarttuvani siihen, vaikka takaraivossani takoi kiire. Aloin selata, olinhan minäkin ollut paossa Lapin sotaa.

Ykskaks havaitsin eräällä sivuaukeamalla kuvan käsinkirjoitetusta paperista. "Anomus" siinä luki ja alareunassa oli joukko nimikirjoituksia. Tajusin silmieni edessä äitini, isoäitini, tätini ja naapurin Olga-mummon nimet sekä koko joukon muita tuttuja nimiä kotikylästäni. Kiireeni loppui siihen. Unohdin joulukortin.

Joulukuun 21. päivänä 1944 olivat kotikyläläiseni allekirjoittaneet Luulajan maaviskaalille osoitetun anomuksen, jossa he pyysivät, ettei heitä "siirrettäisi enää mihinkään täältä Bälingenistä, lukuun ottamatta tietysti sitä jos Suomeen tulee muutto". * Kyläläiset ilmoittivat olevansa tyytyväisiä oloonsa. Heillähän oli hyvät asunnot, lehmilläkin lämpimät navetat. Huoltoa kiiteltiin ja kohteluun oltiin tyytyväisiä, vaikka mieltä varmasti kaihersi vielä nöyryyttävä täisauna Ruotsiin tulopäivänä.

En tietenkään minä - silloin parivuotias - muista mitään tuosta joulusta, eikä äitini koskaan halunnut muistella sota- tai evakkoaikaa. Flykting - pakolainen - olin kuitenkin Ruotsissa jouluna 1944, en maahanmuuttaja enkä turvapaikanhakija, vaan pakolainen sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä ruotsin kieli ei tunne käyttämäämme evakko-sanaa.

Me lappilaiset olimme joutuneet jättämään kotimaakuntamme syksyllä 1944 alkaneen Lapin sodan vuoksi. Muu osa Suomesta oli silloin jo sotansa sotinut. Jäin miettimään, miten onnellinen olinkaan ollut. Enhän ollut ymmärtänyt olevani sotaa paossa kaukana kotoa. Olin varmasti leikkinyt ulkona yhtä huolettomana kuin nuo Napapiirillä lumessa teuhanneet lapset. Meidäthän oli viety turvaan Ruotsiin juuri ennen sotatoimien alkamista ja kotiemme polttamista. 

Entä nyt armon vuonna 2016? Mitä ajattelevat lapset sotanäyttämönä olevassa Aleppossa? He tuskin leikkivät huolettomina hajalle pommitettujen talojen raunioissa. Entä lapset, jotka odottavat pakolaisleireillä pääsyä parempaan elämään? Turvallisuuden tunteen löytyminen voi kestää kauan, kun takana on matka Välimeren yli kiikkerissä, täyteen ahdetuissa veneissä. Vie varmaan kauan ennen kuin heidän silmänsä alkavat loistaa ja naurun kiherrys kuulua.

Me olemme katselleet jo pitkään näitä sydäntä riipaisevia kuvia pikkuisista pakolaisista ja huokailleet maailman pahuutta. Mutta olemmeko tehneet mitään?

Me emme toki pysty lopettamaan sotia, mutta sodan jaloissa olevia ihmisiä me voimme auttaa.

Jospa heräisimme nyt. Entä jos tehdään joulua kuten ennenkin, mutta annetaan siitä osa heille, joilla kaikki ei ole niin hyvin! Jätetään runsaasta joulupöydästämme pois yksi herkku ja lahjoitetaan se summa vaikka Punaiselle ristille, Kirkon ulkomaan avulle, Unicefille tai jollekin muulle järjestölle, joka toimittaa lääke-, ruoka- ja vaateavun sitä tarvitseville. Tai otetaan lapsenlapsille tarkoitetusta lahjapinosta yksi paketti pois ja toimitetaan se täällä turvapaikkaa odottavalle pikku tytölle tai pojalle merkkinä siitä, että me välitämme heistä. Meistäkin välitettiin Bälingenissä jouluna 1944.

Annetaan nyt kaikille lapsille mahdollisuus, annetaan heidän silmiensä loistaa!

Hely Kalkkinen
OSJ:n hallituksen jäsen ja Lapin senioriopettajien puheenjohtaja

 *Onerva Hintikka: Pako Lapin sodasta. Maahenki. Sivu 214

 

 


( Päivitetty: 12.12.2016 08:44 )

Kommentit (4)Kommentoi




Mikä sinä olet?
18.11.2016 13:12

Me ”vähän” vanhemmat haluamme käyttää itsestämme erilaisia nimityksiä. Olemme ikääntyviä, ikäihmisiä, varttuneita, kolmatta ikää eläviä, kypsään ikään ehtineitä tai senioreita. Kukaan ei halua olla vanhus. Miksei?                

Vanhus-sana on saanut negatiivisia vivahteita. Vanhus ymmärretään nykyisin jotenkin syrjäytyneeksi, järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle joutuneeksi ihmiseksi, joka ei pysty huolehtimaan itsestään eikä hoitamaan omia asioitaan.

Kuitenkin monet vanhat ihmiset ovat vielä mukana työelämässä. He toimivat monissa järjestöissä. Yleisesti myönnetään, että vanhat ihmiset ymmärtävät elämää paremmin kuin heitä nuoremmat.

Taloustutkimus teki vuonna 2013 Suomalaisen ikägallupin. Kyselyllä oli tarkoitus selvittää, minkä ikäisestä ihmisestä voidaan sanoa, että hän on vanha ihminen. Keskiarvoksi tuli 72-vuotias.

Nuoret olivat sitä mieltä, että vähän yli 65-vuotias on jo vanha, vanhemmat olisivat nostaneet ikärajan 76 vuoteen.

Jos tuo kysely tehtäisiin nyt, ikäraja varmaan nousisi.  Muistan lapsuudestani, kun tätini täytti 50 vuotta. Ajattelin silloin, että hän on tosi vanha. Kyllä varmaan pian kuolee. Aika harva 72-vuotias nykyään haluaa käyttää itsestään nimitystä vanhus. Nuoruutta ihannoidaan, ja siksi kaikki vanhatkin haluavat olla ikinuoria.                

Virastokielessä vanhus-sanaa kuitenkin käytetään. Meillä on vanhuspalvelulaki, vanhusasiamiehiä ja vielä joitakin vanhainkoteja. Tosin teksteissä käytetään kiertoilmaisuja ja puhutaan ikääntyvistä ihmisistä. Miltä muuten kuulostaisi jos järjestömme nimi olisikin OPETUSALAN VANHUSJÄRJESTÖ  OVJ. Voisi olla vaikea saada uusia jäseniä.

Niin, mikä Sinä haluaisit olla? Taitaa seniori-nimitys olla mieluisin, vaikkei seoikein suomea olekaan. Itse en ihan vielä halua olla vanhus, mutta vaari olen mielelläni!

Jouni Palonen
OSJ:n hallituksen jäsen ja Tampereen seudun senioriopettajien puheenjohtaja

                                                                       


( Päivitetty: 18.11.2016 13:14 )

Kommentit (1)Kommentoi




Telkkarijännärin kesä
06.10.2016 08:52

Mennyt kesä oli monessa mielessä penkkiurheilijan unelma-aikaa. Siihen sisältyi paljon huippuhetkiä ja uskomattoman hienoja suorituksia, mutta myös kielteisiä ilmiöitä, jotka söivät urheilun uskottavuutta.

Televisio tarjosi kisatapahtumat laajemmin kuin koskaan aiemmin, ja samanaikaisesti kahdeksan ja neljän vuoden takaiset mitalit menivät monien osalta uusjakoon.

Kotimaisen urheilun parhaat hetket elettiin jo vuoden alussa ja keväällä, kun jääkiekkoilijat voittivat ensin nuorten ja sitten 17-vuotiaiden maailmanmestaruudet. Aikuisten MM-kisoissa Suomen menestys jatkui.  MM-hopea oli kerrassaan erinomainen saavutus, vaikka se oli monelle ylioptimistille jopa pettymys kevään huuman aikana.

Kesä tarjosi telkkarijännärille, kuten allekirjoittaneelle, enemmän kuin kunto ja ennen kaikkea ikä jaksoi vastaanottaa. Vielä kahdeksan vuotta sitten katselin kaikki yölähetykset Pekingin olympialaisista, mutta nyt oli annettava periksi ja tyydyttävä lähes kokonaan aamun erinomaisiin yhteenvetoihin.

Jalkapallon EM-kisat tarjosivat todellisia herkkupaloja monille sellaisillekin katsojille, jotka eivät ole kovin innokkaita urheilun ystäviä. Walesin ja ennen kaikkea Islannin suoranainen kansallinen herääminen ja uskomaton kannustus yli kansallisten rajojen ei jättänyt ketään kylmäksi.

Vaikea on kuvitella, että missään muualla kuin pienellä 300 000 asukkaan saarella tapahtuu vastaavanlaista kannustusta. Vain 300 islantilaista ei ollut television ääressä Islannin voittaessa uskomattomasti jalkapalloilun emämaan Englannin. 40 000 islantilaista oli paikan päällä Ranskassa ja loput huikeassa yleisötapahtumassa screenien äärellä tai kotona telkkarista seuraten. Sinänsä ihmeellistä, että tällainen saadaan selville nykytekniikalla.

Maailman seuratuin urheilutapahtuma kesän aikana olivat Rion olympialaiset. Olympiarenkaista on tullut maailman menestynein brändi ja samalla KOK:sta miljardibussinestä pyörittävä järjestö.

Brasilia järjesti kisat samban säestämänä, mikä toi niille mukavan keventävän ilmapiirin. Järjestävälle maalle kisojen hyöty on kuitenkin kaksijakoinen. Syynä ovat KOK:n mahtipontiset vaatimukset. Miljardisijoitukset kisapaikkoihin valuvat usein kisojen jälkeen hukkaan: jäljelle jää käyttämättömiä urheilupaikkoja.

Rion kisojen huippuhetket jättivät jälkeensä uskomattomia urheilusaavutuksia. Michael Phelps kauhoi uinnissa viisi kultaa ja yhden hopean, ja hän on olympiahistorian menestynein urheilija 28 olympiamitalilla. Usain Bolt oli yleisurheilun kirkkain tähti tehtyään kolmannen triplansa. 100 m:n, 200 m:n ja 4x100 m:n viestin voittaminen kolmissa perättäisissä kisoissa on teko vailla vertaa.

Mo Farahin 5 000 m:n ja 10 000 m:n juoksujen kultamitalien uusiminen oli myös teko, johon on vain meidän Lasse Virenimme aiemmin yltänyt. Oi niitä aikoja reilut 40 vuotta sitten, kun Viren ja Vasala voittivat puolen tunnin sisällä Münchenissä 5 000 ja 1 500 metrin juoksut. Ne ajat eivät enää koskaan palaa ainakaan vanhan taaton elinaikana.

Suomen urheilun osalta alkaa varmasti jälkipyykin peseminen. Olympiakomitean neljä vuotta sitten asettamat tavoitteet, Suomi paras Pohjoismaa olympiakisoissa vuonna 2020 ja urheilija keskiössä, saivat kylmää kyytiä. Nyt selitetään, että ne olivat vain visioita, joihin pyritään pitkällä aikavälillä. Rahaa on palanut paljon epämääräisiin hankkeisiin, ja nyt on perinnän paikka: puhutaan 400 000 eurosta.  

Vannoutunut urheilun ystävä on kohdannut kesän aikana myös uskottavuusongelmia. Pekingin ja Lontoon olympialaisten mitaleista monta kymmentä on menossa uusjakoon dopingin takia. Hyvä, että vilpillä saavutetut mitalit löytävät oikean osoitteen ja pelote kiinnijäämisestä kasvaa entisestään.

Lisäksi Norjasta kuului kummia: hiihtää ei voi ilman astmalääkkeitä. Kymmenkertainen annos sallitusta toi sentään kilpailukiellon, kaksi kuukautta kesällä - siis hiihtäjälle!

Syyskuu tarjosi lopulta suomalaisen urheilun huippuhetken, kun Leo-Pekka Tähti voitti neljännen perättäisen kultamitalin paralympialaisten 100 metrin pyörätuolikelauksessa Riossa. Jokohan vihdoin vanhoilliset urheilutoimittajat valitsevat Tähden vuoden urheilijaksi?

Näillä sanoilla jäämme odottamaan, ketkä ovat Rion kisojen mitalisteja kahdeksan vuoden kuluttua. Liikunnallisia hetkiä teille kaikille!

Otso Kahila
OSJ:n hallituksen jäsen
Länsi-Uudenmaan senioriopettajien varapj.

 


( Päivitetty: 06.10.2016 13:01 )

Kommentit (1)Kommentoi
<  1  2  3  4  5  6  7  8  >



 

Opetusalan Seniorijärjestö OSJ ry
Undervisningssektorns Seniororganisation rf

Rautatieläisenkatu 6, 00520 Helsinki

020 748 9736 ja 020 748 9678
seniorit (at) oaj.fi
Toimisto on avoinna arkisin klo 9–15.