Blogi

Blogin kommentointi
Kun kommentoit blogia, ota huomioon seuraavat seikat. Kirjoittamasi kommentti, nimesi, sähköpostiosoitteesi ja antamasi www-sivun osoite ovat julkisia ja näkyvät tällä blogi-sivustolla. Tietoja ei tallenneta mihinkään muuhun rekisteriin, joten ne näkyvät vain tällä sivustolla.

Kohdat eivät ole pakollisia. Voit jättää täyttämättä ne kohdat, joita et halua näkyviin tälle blogi-sivustolle.

 

<  1  2  3  4  5  6  7  8  >
Luen ja liikun - olen siis olemassa
06.04.2017 13:22

Järjestömme tämän vuoden toimintasuunnitelmassa on nostettu esille liikunnan merkitys hyvinvoinnin edistäjänä. Senioriopettaja-lehdessä on julkaistu ja julkaistaan vinkkejä, miten ja millaisia harjoituksia kotona voi tehdä ilman erityisiä välineitä. Lisäksi julkaistaan juttuja eri liikuntamahdollisuuksista.Rakkain harrastukseni on nuoresta lähtien ollut lukeminen. Lukuvinkkejä on vaihdettu ja kirjoista keskusteltu eri yhteyksissä niin kauan kuin muistan. Miksei siis vaihdettaisi myös liikuntavinkkejä?


Ikääntyminen on tuonut liikunnan itselleni yhä tärkeämmäksi. Lukeminen pitää edelleen aivot virkeänä, mutta liikkuminen pitää yleisen vireystason, sekä fysiikan että psyyken hyvässä kunnossa.Vaikeinta on liikkumaan lähteminen, ryhtyminen. Mutta mikä hyvän olon tunne, suorastaan euforinen, seuraa, kun on fyysisesti rasittanut itseään. Jo sen tunteen vuoksi kannattaa lähteä! Keväällä, kesällä ja syksyllä on helppo liikkua. Itse harrastan golfia, puutarhan hoitoa, pyöräilyä ja kävelyä.

 

Golf on sosiaalinen peli. Golfkentällä parasta ovat pelaamisen lisäksi mukavat pelikaverit, tutustuminen uusiin, samaa kiinnostusta jakaviin ihmisiin, luonnon ilmiöiden seuraaminen, esimerkiksi muuttolintujen tulo keväällä ja lähtö syksyllä. Neljän tunnin ja vajaan kymmenen kilometrin kävely pitää yllä hyvää kuntoa.

 

Talvisin on haasteellisempaa liikkua säännöllisesti. Milloin on esteenä liukkaus, milloin räntäsade, milloin vesisade, milloin lumisade, milloin tuulee liikaa... Saa ottaa itseään niskasta kiinni ja vain lähteä liikkeelle.

 

Meidän senioriopettajayhdistyksemme järjestää kerran viikossa keppijumppaa. Paikka sijaitsee keskikaupungilla, Nuorisotalolla(!), jonne on hyvät yhteydet eri puolilta kaupunkia. Aamupäiväaika sopii eläkeläisille hyvin. Osallistujamäärä on kasvanut tasaisesti. Meitä on parikymmentä senioriopettajaa, jotka käymme säännöllisesti jumppaamassa. Ei tulisi mieleenkään pinnata jonkun harjoituksen tekemisestä, niin kuin joskus nuorempana. Ohjaajan kannustava kiitos tuo vielä ylimääräisen palkinnon. Tässä on mainio idea muillekin yhdistyksille!

 

Toinen hyvä liikunnan muoto, jonka löysin uudestaan tänä talvena ystävien houkuttelemana, on uinti ja siihen läheisesti liittyvä vesijuoksu. Vesijumpasta kirjoitti edellisessä blogissaan rovaniemeläinen Hely Kalkkinen hauskasti ja houkuttelevasti. Samasta aiheesta oli kirjoitus myös Senioriopettaja-lehdessä. Itse uin perinteistä rintauintia silmälasit päässä. Asetan itselleni joka kerta tavoitteen, paljonko uin.  Eri puolilla Suomea on oivat uintimahdollisuudet ympäri vuoden.

 

Liiku yksin, kaksin tai vaikkapa ryhmässä. Liikunta on aina kelpo sijoitus omaan hyvinvointiin!

 

Marja-Terttu Halpio-Huttunen

OSJ:n hallituksen jäsen

Porin Seudun Senioriopettajien hallituksen jäsen


Kommentoi




Sote - Suomi hymyilee
13.03.2017 09:28

- Kyllä se nyt on niin että liikkua pitää. Ei auta vedota ikään eikä muihinkaan mittalukuihin.

Tällaisen ukaasin sain lääkäriltä, entiseltä oppilaaltani vastaanotolla. Täysin vakavana hän kehtasi lopuksi vielä sanoa kuulustelevansa kotitehtävän seuraavalla tapaamiskerralla.

Tottahan se on. En ole pahemmin harrastanut liikuntaa sitten lapsuuden mäenlaskujen. Sain nimittäin oppikoulussa tehorokotuksen kaikkea liikkumista vastaan. Enhän minä maalaistyttö  ennen kouluun menoani ollut edes nähnyt voimistelusalia ja sen puujalkaisia hevosia. Eikä tamburiiniopettaja kauppalassa ymmärtänyt arkuuttani. Voimistelutunnit olivat minulle kidutusta.

Aikuisena minusta tuli työnarkomaani, ja omasta kunnosta huolehtiminen jäi. Kunnes lääkäri säikäytti minut. Siksi haen nyt uimahallin pukuhuoneessa sopivaa nurkkaa, johon linnoittautua. Onneksi nenässä ei tunnu kouluajoilta tuttu tunkkainen hienhaju. Uimapuku vain muistuttaa sinisestä voimisteluasusta. En haluaisi vetää pukua päälleni, en paljastaa reheviä rubensmaisia muotojani.

Huomaan nykiväni hermostuneesti uimapukua alemmaksi, kun kävelen altaalle lattialaattoja tiukasti tutkien. Onneksi vesi kietoo minut armolliseen verhoonsa. Sivuille vilkuilematta tihrustan otsa kurtussa pitkäsääristä, timmivartaloista ohjaajaa yrittäen ottaa selvää, mihin suuntaan milloinkin jalkaa pitää potkaista. Silmälasit olen jättänyt pukuhuoneen kaappiin, sillä pelkään niiden putoavan altaan pohjalle.

- Vasen jalka suorana ilmaan ja oikealla nopea saksihyppy. Korkealle, korkealle.

Manailen mielessäni lyhyitä sääriäni ja menetän tasapainoni. Helmillä koristeltu uimalakki ei pelasta kiharoitani kastumiselta. Pulpahdan pintaan, ja yritän vetää napaani kohti selkärankaa pysyäkseni pystyssä. Ohjaaja altaan reunalla jakaa hengästymättä ohjeitaan ja polkee tahtia tarmokkaasti.

 
- Vielä, vielä, kyllä jaksaa.

Vesi loiskuu, taustalla jumputtaa joku raa, raa Rasputin. En saa rytmistä kiinni, ajattelen vain, paljonko kello on. Neljäkymmentäviisi minuuttia. Tahdissa pitäisi mennä, oikea ja vasen osata, mutta kun on vedettävä napaansa paikaltaan ja pidettävä hartiat alhaalla, ei aina ehdi mukaan. Suunnat täysin sekaisin. Hengittääkin pitää muistaa.

Ja nyt vasen jalka tukevasti altaan pohjaan ja oikealla ympyrän kaarta piirtämään. Heiii! Minähän seison yhdellä jalalla ja piirrän toisella jalalla ympyrän kaarta! Osaan.

Jaksaa, jaksaa, vielä jaksaa. Viimeinen kierros ja sitten loppuvenyttelyä. Molemmat kädet pyyhkivät  veden pintaa laajoin kaarin. Uskallan jo katsoa sivullekin. Tuntuu ihanan rennolta. Haluaisin panna silmät kiinni ja kellua ja kellua. Tämähän on mukavaa.

 - Ja ensi viikolla sitten taas, kuuluu altaan reunalta. Kyllä, ensi viikolla taas!

Ja Sote - Suomi hymyilee.

 

Hely Kalkkinen

OSJ:n hallituksen jäsen, Lapin senioriopettajat ry:n puheenjohtaja

 


Kommentit (4)Kommentoi




Selkokielellä
10.02.2017 13:04

Silloin kun Suomi oli vasta 70-vuotias ja minä siinä vaiheessa kolmekymmentä vuotta nykyistä ikääni nuorempi, tein lasteni kanssa rituaalisen risteilymatkan Tukholmaan.

Hieno matka, pallomeret, oikea meri ja nähtävyydet ovat minulla tallessa ainakin valokuvissa, ikääntyvän ihmisen muistissa sittenkin ehkä kuviakin kirkkaampina.

Kävelimme Kuninkaanlinnan ohi sattumoisin silloin, kun pihalla tapahtui vartiovuoron vaihto. Suurta teatteria se kaikki oli, mutta lapseni pitivät näkemästään.

Kai minäkin?

Vanhankaupungin kapeilla kujilla tyttäreni bongasi makeiskaupan, jonka esittelyikkunassa oli monien herkkujen joukossa koristeellinen kaulanauha. Nauhaan oli pujotettuna erivärisiä, erimuotoisia makeisherkkuja.

-  Iskä, minä tahdon tuon.

-  Niin minäkin.

Pikkuveljen varma mielipide sai iskän astumaan puotiin, ja kielitaidollaan ylpeilevä huoltaja kertoi viehättävälle myyjälle toiveensa. Mutta kielitaitoni olikin jäänyt jonnekin lukioluokkien seinien sisään, ja vaikka kuinka yritin selittää viittomakieltäkin (jota en todella hallitse) käyttäen lasteni toiveet, sain vastaukseksi myyjältä ensin kummastuneen katseen ja sitten hymyilevän selkokielisen lauseen.

-  Sano se suomeksi.

No sanoin. Lapset saivat haluamansa makeiset, minä tyytyväisyyden tunteen, että osasinpa!

Olen katsellut eläkeläisenä usein TV1:stä klo 15.00 uutiset ja niitä seuraavat ”uutiset selkokielellä” Nämä uutiset on tarkoitettu henkilöille, jotka haluavat esitekstin mukaan ” Yle Uutiset selkosuomeksi, uutiset helpolla suomen kielellä”.

Kirjailijana en oikein tiedä, mitä helppo suomen kieli tarkoittaa, mutta perusidea tässä on varmaankin sanomaansa suurempi.

Sanojen taakse osaa kätkeytyä monikin ihminen ja useampikin asia, selkosuomi merkitsee minulle kuitenkin rehellistä puhetta tosiasioista, joista ei voi tai ei tarvitse vaieta.

Kuten eläkeläisten asemasta Suomessa.

Erilaisilla laskelmilla voidaan osoittaa, että meillähän menee itse asiassa hyvin tällä hetkellä. Puheet indeksikertoimista ja niiden vaikutuksesta meille ovat kuulemma toisarvoisia.

Saattaa olla näin ainakin useimpien eläkeläisten kohdalla. Mutta se, mitä itse henkilökohtaisesti vaadin nykyiseltä ja tulevilta hallituksilta on, että pitäkää ihmeessä lupauksenne meille eläkeläisille. Meidän joukoissamme on hyvin paljon kokenutta, myös tulevaan katsovaa ja tulevasta huolehtivaa älyllistä porukkaa.

Tuskin tämä on liikaa vaadittu?

Osmo Ukkonen, OSJ:n hallituksen jäsen
Mikkelin seudun Opetusalan Seniorit ry

 


( Päivitetty: 10.02.2017 13:08 )

Kommentoi




Vuosi 2017
23.01.2017 09:03

Suomi juhlii itsenäisyytensä 100-vuotista taivalta tänä vuonna ansaitusi, arvokkaasti ja ylpeänä valtiona.

Olemmehan nousseet historiallisen lyhyessä ajassa maailman tunnetuimpien valtioiden joukkoon erityisosaamisella. On mielenkiintoista lukea eri mainekuvamittausten tuloksia niin koulutuksen, hyvinvoinnin, investoinnin, kulttuurin, tasa-arvon jne. osa-alueilta.

Suomi on jatkuvasti näissä mittauksissa vähintään top 10 listalla. Ja kun tiedämme, että virallisten lähteiden mukaan maapallollamme on 196 itsenäistä valtiota, sijoittumisemme eri tavalla toteutettujen mittausten kärkikaartiin on mielestäni hämmästyttävä saavutus.

Itse synnyin vuonna 1947, joten itsenäisyytemme ensimmäiset kolmekymmentä vuotta ovat fyysisen kokemuspiirini ulkopuolella. Vanhempani syntyivät maailmaan vuonna 1904, heidän kauttaan kuulin ja Väinö Linnan lähes raamatuksi minulle muodostuneen ”Täällä Pohjantähden Alla” -trilogian lukemani perusteella olen muodostanut oman itsenäisyysvuosien elämänkuvan.

Äitini oli torpparin tyttö Tuuloksesta, isäni talvi- ja jatkosodan käynyt sotaveteraani luovutetusta Sortavalasta. Pienenä poikana kuuntelin kertomuksia heidän kokemuksistaan lähinaapureiden kokoontumistapahtumissa kotonani. Ilman täytti tupakansavu (äiti ei tupakoinut), yhteiset koetut muistot ja jälkeenpäin ajatellen tunne siitä, että olemme suomalaisia.

Ne itsenäisyytemme ensimmäiset runsaat kolmekymmentä vuotta sukelsivat mielikuvaani ja jatko onkin oman kokemani ja näkemäni kertomusta Suomesta, valtiosta täällä pohjantähden alla.

Ehkä tarinoiden kuulemiset ja varhaiset kokemukseni herättivät 11- vuotiaassa pojassa ajatuksen, jospa valmistuisin jossakin vaiheessa opettajaksi. Niin sitten kävi, minusta ei tullut historian opettajaa, matemaattisten ongelmien ratkoja kylläkin.

Kun katselen nuoruuteni valokuvia, mietin tietenkin elämääni. Kummikirja kertoo eloni alkuvaiheet, koulu- rippi- ja ylioppilaskuvat väittävät, että olin jossain vaiheessa nuori, tulevaan katsova kansalainen.

Kuvat eivät kerro muuta kuin sen hetkisen olevan. Kasvoistani kuitenkin loistaa usko tulevaan, ehkä johonkin parempaan.

Ja nyt, vuosikymmenten jälkeen katson itseäni peilistä ja tunnistan toki itseni. Jotenkin olen aistivani, että usko vielä parempaan Suomeen on silmissäni edelleenkin.

Kuten usko siihen, että perusteet kulttuuriin, kasvatus- ja opetusyön kehittämiseen ja laajemmin ihmisyyden kasvamiseen Suomessa on luotu oikealla, suomalaisella tavalla.

Onnellista vuoden 2017 jatkoa kaikille teille.

Osmo Ukkonen, OSJ:n hallituksen jäsen
Mikkelin seudun Opetusalan Seniorit ry


Kommentit (3)Kommentoi




Jouluja ja lapsia
12.12.2016 08:38

Kiirehdin puolijuoksua kirjakauppaan. Oli viimeinen päivä kaukomaille lähetettävälle joulupostille. Minulta puuttui vielä joulutervehdyskortti, jonka olin unohtanut ostaa Napapiirillä käydessäni.

Olin taas kerran juuttunut Joulupukin Pajakylässä seuraamaan eri puolilta Eurooppaa tulleiden lasten ilonpitoa keskelle pihaa kasatun lumisen pyllymäen mutkissa. Voi sitä riemua, kun sai laskea mäkeä mahallaan niin että napit sinkoilivat! Joulupukin tapaamisen jännitys oli jo tipotiessään. Nyt saattoi jo nauttia kaikesta, lumihiutaleistakin kielen päällä. Vanhempien kiellot hukkuivat johonkin, ja käsi, joka äsken oli hikisenä painunut joulupukin isoon kouraan, työnsi innolla maasta löytynyttä jääpaakkua suuhun.

Ilo raikui Napapiirillä. Joulukuusien kynttilöiden loisteessa keskellä kaamoksen paksua pimeyttä kenenkään ei tarvinnut pelätä. Kovaäänisistä kaikuvista kilisevistä kulkusista huolimatta oli rauhallista ja turvallista.

Kirjakaupassa rauhani oli tipotiessään. Jouduin pysähtymään ahtailla käytävillä ihmisten ryntäillessä sinne tänne. Pöydät olivat täynnä kirjapinoja, kirjavia kirjojen kansia.

Silmäni osuivat yhteen: Pako Lapin sodasta. Huomasin tarttuvani siihen, vaikka takaraivossani takoi kiire. Aloin selata, olinhan minäkin ollut paossa Lapin sotaa.

Ykskaks havaitsin eräällä sivuaukeamalla kuvan käsinkirjoitetusta paperista. "Anomus" siinä luki ja alareunassa oli joukko nimikirjoituksia. Tajusin silmieni edessä äitini, isoäitini, tätini ja naapurin Olga-mummon nimet sekä koko joukon muita tuttuja nimiä kotikylästäni. Kiireeni loppui siihen. Unohdin joulukortin.

Joulukuun 21. päivänä 1944 olivat kotikyläläiseni allekirjoittaneet Luulajan maaviskaalille osoitetun anomuksen, jossa he pyysivät, ettei heitä "siirrettäisi enää mihinkään täältä Bälingenistä, lukuun ottamatta tietysti sitä jos Suomeen tulee muutto". * Kyläläiset ilmoittivat olevansa tyytyväisiä oloonsa. Heillähän oli hyvät asunnot, lehmilläkin lämpimät navetat. Huoltoa kiiteltiin ja kohteluun oltiin tyytyväisiä, vaikka mieltä varmasti kaihersi vielä nöyryyttävä täisauna Ruotsiin tulopäivänä.

En tietenkään minä - silloin parivuotias - muista mitään tuosta joulusta, eikä äitini koskaan halunnut muistella sota- tai evakkoaikaa. Flykting - pakolainen - olin kuitenkin Ruotsissa jouluna 1944, en maahanmuuttaja enkä turvapaikanhakija, vaan pakolainen sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä ruotsin kieli ei tunne käyttämäämme evakko-sanaa.

Me lappilaiset olimme joutuneet jättämään kotimaakuntamme syksyllä 1944 alkaneen Lapin sodan vuoksi. Muu osa Suomesta oli silloin jo sotansa sotinut. Jäin miettimään, miten onnellinen olinkaan ollut. Enhän ollut ymmärtänyt olevani sotaa paossa kaukana kotoa. Olin varmasti leikkinyt ulkona yhtä huolettomana kuin nuo Napapiirillä lumessa teuhanneet lapset. Meidäthän oli viety turvaan Ruotsiin juuri ennen sotatoimien alkamista ja kotiemme polttamista. 

Entä nyt armon vuonna 2016? Mitä ajattelevat lapset sotanäyttämönä olevassa Aleppossa? He tuskin leikkivät huolettomina hajalle pommitettujen talojen raunioissa. Entä lapset, jotka odottavat pakolaisleireillä pääsyä parempaan elämään? Turvallisuuden tunteen löytyminen voi kestää kauan, kun takana on matka Välimeren yli kiikkerissä, täyteen ahdetuissa veneissä. Vie varmaan kauan ennen kuin heidän silmänsä alkavat loistaa ja naurun kiherrys kuulua.

Me olemme katselleet jo pitkään näitä sydäntä riipaisevia kuvia pikkuisista pakolaisista ja huokailleet maailman pahuutta. Mutta olemmeko tehneet mitään?

Me emme toki pysty lopettamaan sotia, mutta sodan jaloissa olevia ihmisiä me voimme auttaa.

Jospa heräisimme nyt. Entä jos tehdään joulua kuten ennenkin, mutta annetaan siitä osa heille, joilla kaikki ei ole niin hyvin! Jätetään runsaasta joulupöydästämme pois yksi herkku ja lahjoitetaan se summa vaikka Punaiselle ristille, Kirkon ulkomaan avulle, Unicefille tai jollekin muulle järjestölle, joka toimittaa lääke-, ruoka- ja vaateavun sitä tarvitseville. Tai otetaan lapsenlapsille tarkoitetusta lahjapinosta yksi paketti pois ja toimitetaan se täällä turvapaikkaa odottavalle pikku tytölle tai pojalle merkkinä siitä, että me välitämme heistä. Meistäkin välitettiin Bälingenissä jouluna 1944.

Annetaan nyt kaikille lapsille mahdollisuus, annetaan heidän silmiensä loistaa!

Hely Kalkkinen
OSJ:n hallituksen jäsen ja Lapin senioriopettajien puheenjohtaja

 *Onerva Hintikka: Pako Lapin sodasta. Maahenki. Sivu 214

 

 


( Päivitetty: 12.12.2016 08:44 )

Kommentit (4)Kommentoi
<  1  2  3  4  5  6  7  8  >



 

Opetusalan Seniorijärjestö OSJ ry
Undervisningssektorns Seniororganisation rf

Rautatieläisenkatu 6, 00520 Helsinki

020 748 9736 ja 020 748 9678
seniorit (at) oaj.fi
Toimisto on avoinna arkisin klo 9–15.